Olen liikkunut luonnossa pikkupojasta lähtien, puissa kiipeillen ja metsissä samoillen. Lapsena sitä näkee luonnon paljon suurempana kuin aikuisena ja silloin kaikki luonnossa tapahtuva on ihmeellistä ja uutta. Aikuisenakaan en ole kuitenkaan lakannut hämmästelemästä sitä monimuotoisuutta, mitä ympäröivästä todellisuudestamme löytyy. Iän ja luontokokemusten kartuttua olen myös alkanut tiedostamaan, ettei luonnossa oikeasti ole mitään ihmeellistä tai yliluonnollista. On vain luonto.

Luontoa on kaikkialla. Aina ei tarvitse lähteä Itä-Usambaran sademetsään Tansaniaan tai orankimatkalle Borneoon saadakseen luontokokemuksen. Kaupunkiympäristössäkin voi tehdä luontohavaintoja, kun vain kulkee aistit avoimena. Ratikassa istuessaan voi vaikka nähdä rotan juoksemassa helsinkiläisessä puistossa ja se voi yhtä lailla tuottaa samanlaisen elämyksen kuin metsäjäniksen huomaaminen rantasalmelaisella pellolla. 

Luonnossa liikkuminen on opettanut itselleni pitkäjänteisyyttä elämään. Luonnossa ei tarvitse eikä pidäkään hötkyillä. Havainnoidakseen luontoa täytyy olla rauhallinen, hiljaa ja kunnioittaa sitä minkä keskellä on. Samaa metodia voi hyödyntää myöhemmin vaikkapa työpaikan strategiapalaverissa. Koko ajan ei kannata olla äänessä vaan kuunnella millaisia ääniä ympäristö tuottaa. Niin luonnossa kuin työmaailmassa. 

Luonto pakottaa keskittymään hetkeen

Henkilökohtaisen hyvinvointini peruspilareihin kuuluu sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden lisäksi luonto. Luonnossa liikkuessa työpaikan kipupisteet ja sosiaalisen elämän ongelmat unohtuvat ja voin kytkeä itseni niin sanottuun luontomoodiin. Kun kävelen kotirannalle kamera kaulassa ja otan valkoposkihanhilauman keskellä käyskentelevästä sepelhanhesta kuvan kotiarkistooni, en muista toissapäivänä tullutta yt-kutsua tai hankalien työvuorojen mukanaan tuomaa väsymystä. On vain minä, sepelhanhi ja kamera. 

Joskus, varsinkin synkimpään aikaan vuodesta, luontoon ei tule lähdettyä niin usein kuin vaikkapa kesällä. Noina harmaina päivinä istun usein ikkunan äärellä ja mietin miksen ole ulkona. Ei tarvitse mennä kuin pari päivää ilman ulkoilmaa ja ihminen alkaa tuntea olonsa alakuloiseksi. Pidemmät tauot - vaikkapa sairasloman takia tulevat - ovat piinaavia. Sitten kun pääsee jälleen edes pienelle pyöräretkelle tai kävelylle Vanhankaupunginlahden pitkospuille tietää taas elävänsä. Onneksi olen harvoin kipeänä, ja siitäkin syytän luontoa. Vastustuskyky paranee luonnossa liikkuessa ja havaintoja tehdessä. Luonnosta saamani hyvän olon myötä myös nukun paremmin.

Paras kamera on mukana oleva kamera

Kuten jo mainittua, kuljen luonnossa useimmiten kameran kanssa. Valokuvaaminen luonnossa on minulle itsestäänselvyys. Olin sitten työmatkalla Afrikassa tai omalla luontoretkellä Galapagosilla, kamera on aina mukana.

Ecuadorilaisessa pilvisademetsässä olin satojen kolibrien keskellä pienen kamerani kanssa ja se muisto ei katoa mielestäni koskaan. Tansaniassa todistin safarilla leijonien parittelua ja Galapagosilla kuvasin ylväästi poseeraavaa merileguaania. Uunisaaressa kokouksessa ollessani kävin kahvitauolla nappaamassa pari ruutua rantakivillä viihtyneistä merimetsoista. "Paras kamera on mukana oleva kamera" -periaatteella luontokuvan voi ottaa vaikka kännykällä. Kaikista ottamistani kuvista eniten vedoksia on tehty sinijalkasuulasta Galapagosilta, ja se kuva on otettu puhelimella vuonna 2009.

Vaikka eksoottisten, lapsuuden luonto-ohjelmista tuttujen kohteiden elämykset ovat häkellyttävän hienoja, en kaipaa jatkuvasti maailmalle vaan ihan suomalaiseen metsään,  kotirantaan Helsingissä tai Saimaan järvimaisemiin. Toisinaan riittää pelkkä työmatka pyöräillen esimerkiksi sellaisena toukokuisena lämpimänä aamuna, kun muuttolinnut ovat palanneet ja äänimaisema on täynnä reviiriään merkitseviä lintuja.

Jokaisella meistä on suhde luontoon

Välillä kuulee väitettävän, että ihmiset ovat erkaantuneet luonnosta. Ja että meillä suomalaisilla on erityinen luontosuhde. En oikeastaan usko kumpaankaan väitteeseen. Suomalaiset ovat kaikki luontokansaa. Meillä kaikilla on jonkinlainen suhde luontoon – vaikka olisi asunut Punavuoressa koko elämänsä, ei luonnon läsnäololta ole voinut välttyä. Kiireinen elämäntapa saattaa luoda rajoitteita ihmisten luontohavainnointiin – puistossa juoksevaa rottaa eivät kaikki haluaisi huomata tai mieltää sitä palana luontoa, mutta annas olla kun samassa puistossa loikkii pörröhäntäinen orava, niin johan alkaa paatunuttakin henkilöä hymyilyttää ja endorfiinit juosta keväisen mahlan lailla.

Luonto on kaikkialla. Uskokaa pois.